Pitkästä aikaa tuntuu että elämä lähtee taas raiteilleen. Tai se on. Henkisen tasapainon löytäminen onkin kestänyt, no, vasta noin 23 vuotta. Älytöntä miten voi kaivata jotain toista ihmistä niin, että olisi valmis vaikka nuuhkimaan toisen monoja, jos haluaisi. Muuten, vihaan hiihtämistä. Ja miten voi olla valmis kokeilemaan vihaamaansa lajia jopa mielellään, oikeastaan jopa haluten sitä, toisen takia. En sitten tiedä olisiko se sitä että pyrin osoittamaan kelpoisuuttani tai erinomaisuuttani. Todennäköisesti. 

Nautin kokkaamisesta. Eilen sain laittaa ruokaa, josta sain myös kiitosta. Tuolla kiitoksella jaksan pitkälle, ainut vain että olen tullut riippvaiseksi tuosta kiitoksesta, mielihyvästä, jota saan tuottaessani sitä muille. Kummallista kummallista. 

Ulkona on pirun kylmä. Jotain parikyt astetta pakkasta. Ihan sairasta toi luonto nyt meinaa, hiton sääilmiö. Ei näin etelässä kuulu olla tällaisia pakkasia, viimeksi joskus kun olin niin pieni etten muista. 

Vielä olisi viikko lomaa, sitten tarvisi jaksaa opiskeluja taasen. Noukänduu. Ja älytön suorittamisen paine, mutta itsepähän olen hommani haalinnut vaikken niitä haluaisi tehdä. Se mussa on vikana että mielelläni aloitan ja sanon juu juu, mutten kuitenkaan loppuunasti jaksa mitään viedä. Helpompi ois vaan luovuttaa. Kaikessa. Mennä vaan virran mukana, mennä vaan. 

On jo suunnitelmat paljon edessäpäin tulevaisuutta kuin mihin kykenen ymmärrykselläni käsittämään. Pilvilinnoja, turhaa mukamas. On mulla niitä, mutten nyt ihan oikeasti jaksa uskoa niihin liikaa, ja hei, mähän elän ihan pilvissä kokoaika. Tyydy en kuitenkaan vähempään kuin mitä haluan.

Rakastaa ja tulla rakastetuksi. Sitä mä haluun.